Hollantilaisen Paul Verhoevenin Ranskassa ohjaama Elle (2016) alkaa raiskauksella. Rikosta ei ensin näytetä, mutta tapahtumaa katselevaa sympaattista, liki huvittuneen oloista kissaa kyllä. Seuraavaksi uhri, pelifirman johtajana työskentelevä Michèle (Isabelle Huppert) siivoaa rikkoutuneet astiat, käy kylvyssä. Hän vaikuttaa koomisen välinpitämättömältä, jopa huolettomalta. Miten Michèle reagoi tapahtuneeseen? Miten katsojan pitäisi reagoida; järkytyksellä, naurulla vai molemmilla? Onko kyseessä rikos vai sittenkin väkivaltainen seksileikki?
Ilmeisesti rikos, koska Michèle käy sukupuolitautitesteissä. Myöhemmin hän alkaa saada raiskaajaltaan tekstiviestejä ja aloittaa erikoisen kissa-hiiri-leikin, jossa on vaikea sanoa kuka on niskan päällä ja kuka kostamassa kenelle. Mukaan mahtuu myös pilvipää poika Vincent (Jonas Bloquet), joka on tulossa isäksi lähinnä Michèlen rahoista kiinnostuneelle tyttöystävälleen (Alice Isaaz) sekä botoxilla täytetty äiti Irène (Judith Magre), joka ostaa seksiä ja seuraa nuorilta miehiltä.
Kaiken huippuna Michèlen isä Charles on pääsemässä ehdonalaiseen istuttuaan 40 vuotta vankilassa uskonnollisesta joukkomurhasta. Elle lähestyy trilleriä, mutta Verhoeven on kiinnostuneempi Michèlen ja Charlesin suhteesta kuin Michèlen mahdollisesta, jopa todennäköisestä osallisuudesta murhiin. Sama pätee Michèlen suhteeseen raiskaajaansa. Sen sijaan, että Michèle olisi yhteydessä poliisin, kysyy hän eksältään Richardilta (Charles Berling) pitääkö raiskaajan viesti “olet ikäiseksesi naiseksi todella kireä” paikkansa.
Vaikka Elle ei puhdas jännityselokuva olekaan, juonesta ei silti kannata paljastaa liikaa. Verhoevenin varhaisemman elokuvan Basic Instinct – vaiston varassa (1992) kaltainen eroottinen trilleri Elle ei kuitenkaan ole. Mitään katsojaa kiihottavaa siitä ei löydy, mikä ehkä tekee väkivallan helpommin – muttei helposti – sulatettavaksi. Pikemminkin väkivallassa liikutaan Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinin (1971) estetisoiduissa, yhteiskuntakriittisissä maisemissa. Myös Michèlen reaktiot ovat jatkuvasti kaikkea muuta kuin voisi odottaa ja elokuvasta puhkeaa viisto tapakomedia. Verhoeven onkin maininnut yhdeksi Ellen inspiraatioksi Jean Renoirin Pelin säännöt (1939).
Parhaiten tämä näkyy illalliskohtauksissa, joissa taustalla soi Iggy Popin Lust for Life ja Michèle kertoo arkisesti tarinan isänsä ihmis- ja eläinuhreista, ja siitä kuinka Charles oli kuitenkin säästänyt hamsterin hengen. Tai kun Michèle ilmoittaa ystävilleen, että “minut kai raiskattiin” on tämä korkeintaan syy lykätä samppanjapullon avaamista muutamalla minuutilla. Elleä katsoessa on helppo uskoa, että Verhoeven on aiemmin ohjannut Robocopin (1987) ja Starship Troopers – Universumin sotilaat (1997) kaltaisia väkivaltaisia tieteissatiireja.
Jos pitää sysimustasta huumorista, saa Ellestä karmivimmat, poliittisesti epäkorrekteimmat naurut sitten Dan Gilroyn mediasatiiri Nightcrawlerin (2014). Eikä vähiten siksi, että Isabelle Huppertin työskentelyssä on sellaista etäisyyttä ja syvyyteen katsovaa, kaiken tekopyhyyden murskaavaa hiljaista, itsenäistä komiikkaa, joka tekee jokaisesta eleestä mahdollisesti syvällisen, mahdollisesti ironisen. Elle on niitä elokuvia, jonka pääosaan on mahdotonta kuvitella ketään muuta kuin tätä Ranskan kansallisaarretta.
Lopulta kyse on vallasta, jota saa sekä seksillä että rahalla, ja nämä pelimerkit tuntuvat laskeutuvan elokuvan naisille. Michèle on alussa uhri, mutta kääntää valta-aseman päälaelleen. Elokuvan miehet ovat yksi toisensa jälkeen epäonnistujia, joille väkivalta on ehkä jonkinlainen pakokeino. Michèlen tuottaman videopelin pelaajat pääsevät lonkeroraiskaamaan naishahmoa hirviö-örkillä, mutta silti pelifirman koodarinörtit ovat pahnanpohjimmaisia, jotka joutuvat fantasioimaan väkivallastakin vain virtuaalimaailmassa tai ampumaradalla.
Michèlellä on varaa nöyryyttää työntekijäänsä seksuaalisesti ja todeta lakonisesti tämän peniksen nähtyään “etsivänsä juutalaista” tai olla antamatta alaiselleen laittomista tietomurroista lupaamaansa kymppitonnia. Vähitellen elokuva kasvaa tutkielmaksi siitä, kuinka ihmiset onnistuvat olemaan yhtä aikaa sekä ihmisiä että hirviöitä. Michèlellä on myös varaa ja uskallusta katsoa silmiin kumpaakin puolta itsessään ja muissa ihmisissä.
Hän pystyy vähitellen riisumaan keisarin uudet vaatteet ja sanomaan ääneen, ettei pojanpojan ihonväri nyt ihan tarkalleen sovi oletettuihin vanhempiin tai myöntämään, ettei suhteeseen parhaan ystävän miehen kanssa tarvita juuri muuta syytä kuin “halusin seksiä”. Paljon elokuvan asenteesta yhteiskuntaan ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen kertoo kohtaus, jossa Richard sanoo eronneensa nuoresta naisystävästään, koska tämä oli luullut Richardia toiseksi, paljon kuuluisammaksi kirjailijaksi.
Asenteessa on samaa kuin varhaisemmissa Michael Haneken elokuvissa. Samalla tavalla Elle kääntää peilin kohti katsojaa ja sai ainakin minut miettimään rooliani elokuvan katsojana ihmisen ja hirviön, empatian ja naurun välimaastossa. Mutta Haneken tavoin ei Verhoevenin elokuvan sävy ole saarnaava tai syyttävä. Loppuratkaisu on jopa lämmin, mitä nyt silloinkin avoauto saattaa hetken olla omaa jälkikasvua tärkeämpi.
Jos Ellen juoni kuulostaa poskettomalta, on elokuva kuitenkin juurrutettu vahvasti eurooppalaiseen arkeen. Osa kiitoksesta kuuluu kuvaaja Stéphane Fontainelle, joka on aiemmin saanut luotua samanlaista paikan ja todellisuuden tuntua muun muassa Jacques Audiardin hysteerisiiksi yltyviin elokuviin. Ellen jokainen kohtaus on myös mestarillisesti suunniteltu ja toteutettu, jo itsessään oma pieni taideteoksensa. Renoirin lisäksi Federico Fellinin 8½ (1963) ja Orson Wellesin Pahan kosketus (1958) ovat olleet esikuvina.
Ellen merkitykset ja satiiriset oivallukset eivät tyhjene yhteen, tuskin useampaankaan katselukertaan. Elokuva on outo ja raaka, eikä sillä kuvaamiensa henkilöiden tavoin ole juurikaan moraalisia estoja. Veikkaan, että näistä syistä elokuva jakaa rajusti katsojien mielipiteitä. Minulle Elle on vuoden parhaita elokuvia. Liki kahdeksankymppisen ohjaajansa filmografiassa se sijoittuu niin ikään kärkipäähän. Ehkä jopa ykköspaikalle.
